Kun itse erosin, tunsin häpeää useissa tilanteissa. Häpeä nosti aluksi päätään lähes jokaisessa paikassa.

Hävetti, ettei vasemmankäden nimettömässäni ollut enää sormuksia. Tunsin itseni hylkiöksi ja pohdin, ajatteleekohan joku, että en ole päässyt naimisiin.

Viikonloppuisin hävetti käydä kävelyllä yksin, kun vastaan tuli tuttuja onnellisen näköisiä pariskuntia ja perheitä. Sunnuntai-kävely yksin korosti sitä, että olen yksin.

Viikonloppuisin kaupassa häpesin pieniä ostoksiani, kun muut rouvat ostivat ruokaa koko perheelle ja ehkä vieraillekin, minä ostin ainekset yhteen fetasalaattiin.

Juhlissa häpesin sitä, että tulin niihin yksin ja suurin osa muista tulivat sinne pareittain.

Äitienpäivänä häpeä esti minua menemästä poikieni kanssa ravintolaan, koska silloin muut voisivat huomata, että perheessäni ei ole isää.

Isänpäivänä en kehdannut laittaa päätäni edes ovesta ulos, koska silloin muut voisivat huomata, että minulla ei ole miestä kenen kanssa juhlia isänpäivää.

Jouluna häpesin omaa tilaani sitä, että vielä edellisenä vuonna minulla oli ollut perhe ja paljon elämää ympärillä ja nyt oli pelkkää tyhjyyttä.

Häpesin, että minulla ei enää ollut perheemme yhteistä kesäpaikkaa. Että kun minulta kysyttiin, missä vietän kesäni, jouduin vastaamaan jotain epämääräistä: siellä ja täällä. Ennen olin sentään voinut sanoa, että vietän kesäni maalla kesäpaikassamme ja se kuulosti paljon ylevämmältä.

Aluksi häpesin niin, että pidin sormuksia kädessäni ja kun asiakkaani kysyivät minulta, mitä mieheni pitää siitä ja siitä, nyökkäilin ja sopersin jotain epämääräistä. Ajattelin, että menetän kaikki asiakkuuteni, jos ihmiset tietävät, että olen epäonnistunut avioliitossani.

Häpesin sitä, että olin koskaan haaveillut yhteisestä hyvästä elämästä. Häpesin, että olin uskaltanut koskaan haluta mitään.

Häpesin , että jouluna kävelin korukauppaan yksin ja ostin itselleni joululahjan.

Häpesin, että jouduin pyytämään ystäviltäni apua renkaiden vaihtoon, dvd:n korjaamiseen, puhelimen asentamiseen, hyllyjen kiinnittämiseen. Häpesin, että en talvella ymmärtänyt, että patterit täytyy laittaa päälle ja värjöttelin kylmässä asunnossani villasukat jalassa, kunnes joku ystäväni tuli käymään asunnossani ja ihmetteli miksi en ollut laittanut pattereita päälle. Häpesin sitä että en osannut laittaa liesituuletinta päälle tai vaihtaa lamppuja.

Niinä viikonloppuina kun lapseni olivat isällään, häpesin sitä että olen yksin ja että minulla ei ollut mitään suunnitelmia viikonlopuksi.

Vuosien aikana häpeä laantui ja opin rakentamaan itselleni uutta elämää niistä aineksista, joita minulla oli. Ymmärsin, että ero ei sittenkään ole hävettävä ja nolo asia. Se kertoo siitä, että on uskaltanut tehdä ratkaisuja silloin, kun ei ole ollut hyvä olla.

Oman erotarinan jäsentäminen kirjoittamalla on auttanut minua menemään elämässäni eteenpäin. Siksi laadin kurssin, joka auttaa sinua kirjoittamaan itsellesi uuden elämän.